Mangan kansi on sama kuin alkuperäisessäkin. Takakansi on myös samanlainen, tosin siinä on muiden suomimangojen tapaan takakansiteksti. Se sai kyllä kurtistelemaan kulmia, koska jo alkuperäisen Gaidenin omistajana tiesin hyvin, mitä tarinoita kirja pitää sisällään. Ainoastaan yksi tarinoista liittyy mitenkään Weediin. Merin matka kertoo nimensä mukaisesti Meristä, mutta kaikki muut kolme tarinaa eivät ole millään lailla sidoksissa Gingaan. Viimeinen tarina, Hanako, kertoo Yoshihiro Takahashin omasta koirasta. Takakansiteksti on siis todella hakoteille johtava, mikäli ei ole ennen kirjaan tutustunut.
Minulla on myös lisää valitettavaa: nelisivuinen, värillinen tarina Uneksivat soturit on muuten ihan ok, mutta tekstilaatikot vievät aivan liikaa tilaa itse värikuvista. Lisäksi kaksi viimeistä kuvaa ovat väärinpäin (mikä ei yllätä enää yhtään...) sillä viimeisenä kuvana pitäisi olla Weedin joukkojen yhteiskuva, joka komeilee myös suomalaisen taidekirjan kannessa.
Kieltämättä itse naurahdin ryhmän Justice-nimelle. En tiedä, se vain kuulostaa jotenkin todella typerältä. Nimi yrittää ikään kuin olla jotenkin hieno, mutta itseäni se lähinnä huvittaa.
Tarinassa oli paljon erilaisia hahmoja ja pidän siitä paljon. Oli myös kiva, että niinkin moni oli mainittu nimeltään ja useammalla oli edes puheenvuoroja koko tarinassa.
Tarina loppuu mielestäni hieman liian nopeasti. Mer lähtee matkaan, eikä siitä sitten sen koommin kerrota mitään. Olisi myös ollut hienoa nähdä Jodie Weedin joukoissa. Tämä ei olisi välttämättä ollut pelkkä pelkäävä narttu ja tuntui, että tällä oli myös enemmänkin roolia Justicessa - tai sitten urokset kokivat velvollisuudekseen suojella "madonnaansa" ja ehkä ryhmittymän ainutta narttua? Kuka tietää.
Lonely Ronit ovat nousseet suosikeiksini, pidin todella paljon Shin Gaidenin tarinasta. Tähänkin tarinaan olen tutustunut vain kuvia selailemalla ja olin jokseenkin perillä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.
Tämä ensimmäinen osa on hieman tylsempi, kuin toinen osa, mutta pidän tästä silti. Ron on yhä yksi lempihahmoistani Ginga-tarinoiden ulkopuolella. Hömelö ja hyväntahtoinen tanskandoggi, kuka ei voisi pitää siitä? Myös Buru on miellyttävä hahmo. Tästä paistaa selkeästi se, että tämä on rodultaan kai, mutta Buru on kuitenkin jokseenkin ehkä rauhallisempaa sorttia, kuin esimerkiksi Kurotora. Ei uros silti tappeluja vältä, varsinkaan tässä tarinassa! Shin Gaidenissa uros oli vastahakoisempi lähtemään taisteluun Wolfia vastaan, mutta lopulta koiran kaikoiran luonne nousi jälleen esille ja pahis sai kuonoonsa.
Tarina oli sillä tavalla hieman ristiriitainen itselleni, sillä juuri kritisoituani Takahashin ja Hiratan kommentteja koirien lenkittämisestä, tässä tarinassa se tuodaan esille Ronin mielipiteenä. Suuri koira muistelee, kuinka pääsi vanhan omistajansa luona aina vähintään kerran päivässä kävelylle, mutta uusi perhe ei vienyt tätä koskaan lenkille. Vähän aloin miettimään, että jos Takahashi laittaa hahmon ajattelemaan noin, niin miksei hän itse kävelyttänyt koiraansa?
Itseäni kävi sääliksi Buru tämän kertoessa metsästysretkestä ja siitä, miten hänen isäntänsä jätti koiran oman onnensa nojaan. Kuva itkevästä Burusta hieman hätkähdytti, sillä en muistanut ollenkaan koiran itkevän tarinassa. Se avasi jälleen enemmän kain luonnetta.
Siionin tuuli oli kolmas pitkä tarina. Kertomus painottuu enemmän nyt ihmisiin, mutta siinä on sivuhahmona kaksi koiraa: Shion ja tämän emo Kinumaru. Päähenkilönä on 8-vuotias Kenta, jota kiusataan koulussa. Hän ystävystyy villikoirapennun Shionin kanssa ja alkaa ruokkia tätä ja tämän emoa, jonka nimeksi Kenta antaa Shiro.
Tarinassa korostuu hyvin vahvasti kiusaaminen. Sen lisäksi Kentalla on muitakin huolia: hänen äitinsä makaa sairaalassa kipeänä. Poika ei tiedä, että hän sairastaa syöpää.
Siionin tuuli ei ehkä ollut niin mielenkiintoinen tarina, vaikka melko koskettava kuitenkin. Itseäni oikein harmittaa, ettei Kentan isä puuttunut poikansa kiusaamiseen ollenkaan, kun hän ja Kentan isoveli Yosuke näkevät isompien poikien kiusaavan tätä. Tilanne kuitenkin ratkeaa, kun Kenta vastaa takaisin väkivallalla ja saa ajettua kiusaajat pois.
Toinen, mikä otti päähän, oli päähenkilön pehmous. Senkin jälkeen, kun Oono-niminen kiusaaja on lyönyt häntä, mutta putoaa rappuset alas, Kenta kysyy huolestuneena onko hän kunnossa. En ymmärrä tällaista liiallista hyväntahtoisuutta, kieltämättä päähenkilöstä tuli etäisesti mieleen Weed.
Tämäkin tarina tyssää yhtäkkiä. Lopulta Shionin emo kuolee tuntemattomaan sairauteen ja pentu katoaa jonnekin. Myös Kentan ja Yosuken äiti menehtyy sairaalan pihalla. Lopulta tarina loppuu siihen, kun perhe muuttaa pois kaupungista ja vilaukselta näytetään kuvaa Shionista, joka on yhä hyvissä voimissa.
Olisin kaivannut jotain Kentan ja Shionin hyvästejä tai jotain vähän pidempää lopetusta.
Viimeinen tarina, Hanako, kertoo Takahashin edesmenneestä koirasudesta. Tarina oli lyhyt, mutta ytimekäs. Hanako oli kiltti, mutta karkaili jatkuvasti. Myös Takahashin Kevin-kissalla on pieni rooli, se oli kuulemma hyvin läheinen Hanakon kanssa.
Jälleen kerran on kuitenkin pakko ihmetellä ihmisten päätöksiä. Itse olen sellaista tyyppiä, että en halua lemmikkieni kärsivän yhtään sen enempää kuin on pakko. Hanakon tarinasta tuli sellainen olo, että Takahashi yritti väkisin pitää koirasutta hengissä. Tämä oli kuitenkin 14-vuotias tarinan lopussa, se on kunnioitettava ikä, mutta se myös kertoo siitä, ettei loppu ole kaukana.
Tarina oli kaunis muisto Hanakolle, mutta loppupuolen tapahtumat saivat vain huokaisemaan. Toivon vain, ettei koirasusi joutunut kärsimään paljoa, vaikken usko sen olevan totta. Tarinan viimeinen sivu, missä on Hanakon ja pionin kuva, on hyvin kaunis. Se on jäänyt muistiini jo siitä, kun ensimmäisen kerran selasin alkuperäisen kirjan läpi.
Tässä omat mielipiteeni Gaidenista. Loppuun vielä kuva Takahashin nimikirjoituskortista, josta mainitsinkin jo alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti