Kansien kuvat ovat suurin muutos, mitä suomijulkaisussa näkyy. Kun alkuperäisen kansikuva on yksi iso kuva, joka jatkuu takakanteen, on suomalaisessa yksi kuva itse taidekirjasta napattuna ja takakannessa komeilee tuttu kuva Weed-mangan osan 22 kansikuvasta. Puunrunkoa on jatkettu, jotta näyttäisi siltä, kuin runko jatkuisi kannen ulkopuolellekin.
Pidän henkilökohtaisesti enemmän suomijulkaisun talvikuvasta. Japanilaisenkin kuva on hieno, koska siinä on todella moni hahmo esillä ja yksityiskohtaisesti kuvattu. Talvikuvassa koirat ovat kauempana eivätkä niin tarkkoja kuin alkuperäisen kannessa. Pidän kuitenkin sinisestä värimaailmasta ja erityisesti WEED-logo on hieno sinisten rajausten kanssa.
Suomijulkaisun mattapinta on myös mielestäni parempi kuin alkuperäisen liukas ja kiiltävä kansi.
Molemmissa taidekirjoissa on samat kuvat, joista osa on erityisesti lempikuviani. Pidän oikeastaan kaikista kuvista, mutta nämä tietyt ovat sellaisia, jotka herättävät enemmän mielenkiintoa ja nään ne ehkä hienompina kuin muut työt.
Akakabuto ja P4. Erityisesti pidän Akakabuton kuvasta, vaikka saatuani taidekirjan ensimmäistä kertaa käteeni ihmettelin, että mitä Akakabuto tekee Weediin liittyvässä taidekirjassa. Kuva on ollut Weed-mangan mainoksena (ja yhä toistan kysymystäni päässäni).
P4 on yksi suosikkivihollisistani, ehkä siksi, koska hahmon menneisyys on hyvin karu ja se omalla tavallaan kosketti minua. Tässä kuvassa ilmenee hyvin geenimanipuloidun pedon voima ja kuvasta huokuu samanlaista, pahaenteistä tunnelmaa kuin Akakabutonkin kuvasta.
Realistinen kuva GB:stä on ehkä suosikkini neljästä realistisesta maalauksesta. Sasuke on nätti, Ben on ehkä liian epäbenimäinen ja minua harmittaa, ettei hahmolla ole kuvassa helmikaulapantaa. Kagetoran kuva oli ihan hyvä myös, mutta jotain kuvasta uupuu minun mielestä. GB on aivan itsensä ja rotunsa näköinen ja pidän tästä hyvin paljon. Rodun englanninkielistä nimeä en ymmärrä, mutta siitä enemmän vähän myöhemmin.
Pidän Kagetoran, Kenin ja Joujin yhteiskuvasta. Se on yksinkertainen, mutta jollain tapaa myös erittäin hieno. Jotenkin pidän tuosta hahmovalinnasta, sillä Kagetora on Kenin paras ystävä ja Jouji taas Kenin veli.
Kalliolla seisova Weed tuo taas mieleeni nuoren Ginin. Varsinkin kohtauksen (josta ylläoleva kuva on), missä Gin seisoo kotitalonsa katolla lumisten vuorien näkyessä taustalla. Samanlainen tunnelma on myös taidekirjan kuvassa.
Kaksi viimeisintä kuvaa lempi-listassani, mutteivät läheskään vähäisiä. Ensimmäinen kuva on suosikkini jo siksi, että siinä esiintyy vain vanhoja Ginga-hahmoja. Aikuinen Gin ja taustalla haamuina näkyvät Smith, John, Ben ja Akame. Tämä kuva on suorastaan nostalginen ja se on hyvin kaunis. Pidän paljon värimaailmasta.
Samaan sarjaan voisi laittaa myös toisen kuvan. Auringonlaskussa Weed ja Sakura juoksevat hiekkarannalla, kun taivaanrannassa näkyy Akamen, Ginin, Benin ja Johnin haamukuvat. Erittäin tunnelmallinen ja kaunis kuva.
Kirjoja vertaillessa huomasin asian, minkä muutama muukin oli huomannut Kaksoissolassa: kuvien sävyerot. Ne pistivät silmään hyvin paljon, kun kirjoja vertasi, muuten niitä ei huomaisikaan. Päätin silti ottaa muutamia kuvia, joissa sävyerot näkee selkeästi.
Suomijulkaisusta otettu kuva vasemmalla, alkuperäinen oikealla.
Itse huomasin, että suomijulkaisun kuvat olivat aikalailla sinisävyisempiä kuin alkuperäisessä. Kuten sanoin, sävyeroja tuskin huomaa, ellei eri kirjojen kuvia vertaa, mutta esimerkiksi Melin kirkkaankeltainen turkki herätti huomiota jo ennen vertailua.
Suomijulkaisuun oli myös käännetty Yoshihiro Takahashin ja eläinlääkäri Makoto Hiratan "haastattelu". Itse lähinnä pidin sitä kaksikon ja toimittajien vuoropuheluna. Kieltämättä haastattelu oli aika pettymys sen osalta, että se oli vain vähän satunnaista jaarittelua koirista.
Se, mikä eniten kiinnitti huomiotani, oli Hiratan puhe siitä, ettei hänen mielestään labradorinnoutajat tarvitse lenkkeilyä eikä hän itsekään lenkitä koiriaan.
Ensimmäinen ajatus, mikä päähän tuli, oli vain "mitä hittoa". Luulisi eläinlääkärinä ja muutenkin labradorinomistajana tietävän, että labradorit ovat hyvin taipuvia lihomaan varsinkin vanhemmiten. En voi käsittää kyseistä ajatusmaailmaa. Varsinkaan Hiratan viimeistä lausetta en voi ymmärtää: jos perhe vie koiran lenkille, niin eikö se silloin muka ole yhdessä perheensä kanssa? Täytyy sanoa, että oli pöyristyttävää lukea tällaista tekstiä eläinlääkärin suusta, varsinkin näin eläinlääkärin ammatista haaveilevana.
Takahashin sanat saavat myös vähän pyörittelemään silmiä. Tekevätkö he sitten aina niin kuin koira haluaa? Jos koira kerjää ruokapöydän äärellä, annetaanko sille pöydästä ruokaa? Jos se ei halua nukkua lattialla vaan sängyssä, annetaanko sen tehdä niin?
Haastattelu oli pitkä ja päädyin pitämään taukoakin, ennen kuin jaksoin jatkaa pidemmäksi. Jotkut olivat foorumilla kironneet haastattelun lukutapaa, mutta itse ymmärsin sen hetkessä. Ajatuksenahan oli, että sivut menevät japanilaisittain oikealta vasemmalle, mutta palstat luetaan vasemmalta oikealle länsimaalaisittain.
Joka tapauksessa, haastattelu oli yksi pieni pettymys ja jotta tästä kirjoituksesta ei tule aivan kilometriviestiä, kerron loput pettymykset erillisessä postauksessa.
Sinulla oli hyvin erilainen ote taidekirjan vertailuun, jolloin tämä tuli luettua. ~
VastaaPoista